Kehdot
Keinutettava, puusta valmistettu lapsen vuode. Yleensä kaarevajalaksinen, lattialle sijoitettu huonekalu. Alueellisesti tunnetaan eri nimityksiä, kuten kätkyt (IS) ja vaku (VarS ja Häme).
Kehto sylilasten nukkumapaikkana lienee yleistynyt laajoissa kansankerroksissa 1700-luvun lopulla. Yleistymiseen vaikuttivat kaupunkien ja kartanoiden esimerkit, kuten myös viranomaisten valistus. Aiemmin lapset nukkuivat vanhempiensa keskellä, jolloin tukehtumiskuolemien mahdollisuus oli suuri. Kehto on yleensä kulkenut perheessä sukupolvesta toiseen ja niiden tekijöinä oli joko lähisukulainen tai tunnettu veistäjä. Kehtojen käyttö hiipui 1900-luvulle saavuttaessa, jolloin ne väistyivät lasten sänkyjen tieltä.
Kehdot olivat yleensä niukasti koristellut ja pääsääntöisesti yksivärisiksi maalattuja. Muotolistoja ja kasviaiheisia koristeluja käytettiin jonkin verran. Sivuja on voinut koristaa renessanssiaiheisiin pohjautuvat peilikoristeet tai kustavilaistyyppiset listat ja uurteet.
Vanhan kansan mukaan kehtoon liittyi toiveita ja uskomuksia; kehdossa tuuditettujen suvun jäsenten hyvien ominaisuuksien toivottiin siirtyvän eteenpäin seuraavaan heijattavaan. Alatorniolta peräisin oleva lausahdus kuvastaa toivetta: ”Kasvahan yhtä hyväksi ihmiseksi ku sukustikin jonka perintökehossa saat elämäsi aloittaa.” Ruotsin puolella kehdoista uskottiin seuraavaa: ”Pitkittäin keinuvassa kehdossa tulee pitkiä lapsia, sivuttain keinuvassa lyhkäsiä ja pyöreitä.”
Tätä kehtotyyppiä pidetään vanhimpana ja sen rakenne periytyy mahdollisesti jo keskiajalta. Tornionjokilaakso on pitkittäisjalaskehdon keskeisin käyttöalue. Kehtotyyppi kulkeutui pohjoisen Baltian alueelta tai Tukholmasta kauppapurjehduksen myötä. Peräpohjalaisen pitkittäisjalaskehdon tyypillisin piirre on massiiviset jalakset. Jalaksen keskiosa veistettiin usein lohenpyrstön muotoon.
Takaisin
